Masennus ja johtajuus

mielenkiintoinen aihe... meil ainakin käytetään törkeesti hyödyksi jos minä olen väsynyt... samoin jos on kipeenä tai jostain kumman syystä saattais olla pittuisen darra.. Ronja ja Roope kyl hokaa sen heti ja sit kokeillaan ja sicaillaan.. ja niin surullista kuin se onkin ni vaik miten siin väsyneenä koittaa olla tiukka ni hermot vaan menee ja sil nyt ei sit taas voita yhtään mitään! koiruuksien kesarit vaan nousee pystyyn.. siinä sulle!!! :evil: mut sit taas jos ns. huono päivä, et oikeesti on fiilis et jos joku nyt sanoo mitään vastaan ni "turpiin tulee", ni niinä päivinä koirat väistää ja on silleen et okei okei.. tänään kuunnellaan! :twisted: varmaan siis siinäkin se tunteen aitous.. koirat lukee meitä niin mielettömän hyvin..
itkemisestä sen verran et Ronja on aina ollu sellanen et ku oon itkeny ni se muuttuu levottomammaks.. tulee haistelee ja selkeesti semmonen kysymysmerkki pään päällä... Roopesta en viel tiedä.. saas nähä kun se päivä koittaa...
pakko kertoo tähän viel yks tarina, tää sattu ennen ku kirsi ja jenni korjas minut+ronjan.. kerran katoin mun exän kans kauhuleffaa ja mua pelotti ihan mielettömästi.. ni ronjaki alko pyörii levottomasti ympäri asuntoo, kävi mun luona ja tuuppi jne. sit vasta rauhottu ku mä sain sen oman pelon pois.. et aikas mieletöntä miten ne meitä lukee... ;)

Mullakin on aiheesta yksi stoori.... Mua pelotti ennen jos olin yksin kotona. Siis yksin omakotitalossa pimeellä. Mä aina oon jotenki pelännyt, että joku seisoo siellä ikkunan takana ja tuijottaa.... (nykyäään en kyllä pelkää, onneks). Mutta siis koirat oli iohan kamalia sillon ku pelkäsin. Usein kun mulle tuli se olo, että nyt joku tuolla tuijottaa, tai muuten vaan pelotti, niin PAawo ja Elwis monesti alkoivat tuijottaa ikkunaa ja vufailemaan :pale:. Sillon tietenki menin ihan paniikkiin ja kipitin peiton alle piiloon :lol:. Mutta sehän oli varmasti vaan sitä, kun minä pelkäsin, niin koirat alko vahtimaan. Itse siis aiheutin sen vuffailun, kun tänä päivänä ei kukaan sitä ikinä tee.

Mulla on taasen tilanne, että onneksi on koirat mun kanssa nyt kun olen siellä isossa omakotitalossa yksikseen, muuten vois pelottaa, heh :suspect: . Muutenkin on nyt elämässä sellainen tilanne, että jos ei koiria ois, niin märehtisin varmaan yksikseni ihan liikaa (ja kaiken lisäksi ihan turhaan). Että terapiakoiria ovat :D . Ja toisaalta hyvä että on ollut tuota jääkauden tynkää tässä menossa, niin ei ole sen takia tullut ripustauduttua niihin liiaksi. Varsinaista masennusta en ole koirien elon aikana potenut, mitä nyt normaaleja tunnekuohuja. Nämä ei meillä ole vaikuttaneet mitenkään merkittävästi, poikkeuksena jos olen sillee negatiivisessa mielessä kierroksilla jostain, vähän epävarma ja sitä rataa (en tarkoita kuitenkaan vihainen), niin se vaikuttaa tuohon urokseen välittömästi. Se on ns. otta rypyssä heti, ja tuon entisen käytöksen vielä hyvin muistavana rupean itse spennaamaan ja siinähän onkin sitten soppa valmis . No onneksi noita ei enää usein tapahdu...Sen sijaan erittäin tunneherkkä meillä on narttu, joka kyllä tuntuu vaistoavan jos jonkin näköisen mielentilan ja se on varsinainen lohtuliisa jos vaikka itku pääsis yllättämään. Ja se on muutenkin aikas jännä, se kohtelee ihan silkkihansikkain urosta jos se on kipeä, esim nyt kun se leikattiin :shock: . Normaalisti se kyykyttää sitä ihan kunnolla 8) . Mikä lie hoivavietti sillä, vai eikö sen tarvi lyödä jo lyötyä, kun on joka tapauksessa laumassa ylempänä, eikä siten tartte käyttää toisen kipuilua kipuamiseen :lol: .

Mä oon muutes tän koirakoulun myötä muuttanut omaa toimintaani jo tiedostamattanikin. Ennen ku hermostuin/suutuin/olin pahalla päällä, niin mulla ei pinna kestänyt yhtään ja aloin kiroamaan ja paiskomaan. Nyt kun pitää esittää koirille coolia, niin se tulee jo ihan selkäytimestä. Eli vitutuksen iskiessä pidän turpani kiinni ja räjähdys tapahtuu vaan mun pään sisäpuolella. Ulospäin näytän rauhallisemmalta, koska kiukun iskiessä sillon ku koirat on lähellä, en sano mitään, vaan menen "koomaan" ja tallustan vaan eteenpäin ihan ku mitään ei missään tapahtuisikaan 8). Ja tämä käytös on alkanut luojan kiitos tarttumaan jo myös tilanteisiin ilman koiria. Esim töissä varmasti ihmiset kiittelevät, että menin aikanaan koirakouluun :oops: :lol: Ei lennä enää kamat niin herkästi :)

:lol:

:lol: :lol: Everlasting, vähän sama vika täällä. Tosin mulla on vielä paaaaljooon petrattavaa, että pääsen tuohon samaan pisteeseen. Mutta pääsääntöisesti jos on ihan kammoraivarit tuloillaan, niin mieluummin juoksen ulos mesoamaan kuin koirien nähden. No meni vähän ot, mutta ei suinkaan huono asia :D . Pitäisi listata koirakoulu kitin meriitteihin tuokin pointti :lol: .

Itselläni viime vuosi meni päin hanuria ja "onneksi" löytyi sairaus joka aiheuttaa vetämättömyyttä ja väsymystä, joten nyt sitten hoitotasapainoa yritän löytää. Siksi mietin tätä aihetta, koska en henkisesti ja fyysisesti ollut virkeimmilläni, miten se koiriin vaikuttaa/vaistoaako.
Rullaan meni hermot hetkessä... rähinään ym. ja tylsäähän noilla oli. Mulla meni enemmänkin niin että en huomioinut koiria niin kuin ennen.

Mulle ei kyllä koirat juuri tohon vitutuksen poistoon riitä (pieneen kyllä auttaa treenaaminen ja varsiki Joen kanssa taistelu, kun se on niin fyysistä leikkiä). Jos mulla kiehuu ni sit kans kiehuu. Tosi kiehumispisteeseen mua on onneks myös vaikee saada, mutta työ vie sitä aika kivasti pois. Erityisesti jos joskus (no kerran viikossa ainaki, jos oisin riittävän vahva ni päivittäin) on ollu kiinnipitotilanteita, ni niissä kyllä multakin löytyy aika kovat voimat ja jotenki niissä sit purkautuu kaikki pois.

Kaikista paras mulle on uni :D

Nyt kun pitää esittää koirille coolia, niin se tulee jo ihan selkäytimestä. Eli vitutuksen iskiessä pidän turpani kiinni ja räjähdys tapahtuu vaan mun pään sisäpuolella. Ulospäin näytän rauhallisemmalta, koska kiukun iskiessä sillon ku koirat on lähellä, en sano mitään, vaan menen "koomaan" ja tallustan vaan eteenpäin ihan ku mitään ei missään tapahtuisikaan 8).

Saman jutun olen huomannut omalla kohdallani. Ja typy mulla vaistoaa sen siten, että on erityisen enkeliä.

Mulla masennuksen syvimmässä vaiheessa hoitoargentiino ja se todella pelasti mut. Olin ennen sen tuloa käytännössä noussut sängystä juomaan ja vessaan. Koira pakotti mut liikkeelle ja samalla syömään ja tarjosi toki läheisyyttäkin kun olin jäänyt ensimmäistä kertaa eläessäni ihan yksin. Ja koska kyseessä oli hoitokoira, ei paljoa johtajuusasiat päätä vaivanneet, en niistä edes tiennyt.

Nythän mulla on tämä oma kodinvaihtaja ja diagnoosi lieventynyt kv depr. Olin siis jo hiukan toipunut ennen koiran ottoa ja keskustelimme siitä aika paljon terapeuttini kanssa, joka todella suositteli koiraa mun tapauksessa.

Tiedän, että dogo vaatii tiukkaa johtajuutta, ja sen kanssa jatkuvasti tsemppaaminen tekee mulle vain hyvää. tytön kanssa joudun koko ajan pysymään aktiivisena ja tarkkana, mikä takuulla edesauttaa toipumista. tosin tämä pimu ei myöskään, ainakaan vielä, tunnu heittäytyvän hankalaksi jos mä oon välillä vähän muissa maisemissa, odottelee vaan kiltisti koska mä palaan sen luo. eli toisaalta se, että osan aikaa päivästä on niin poikki, ettei pysty reagoimaan mihinkään, toimii myös hyvänä perushuomioimattomuutena ;) lällyttely ja läheisyys meillä liittyy lähinnä nukkumiseen, me nukutaan yhdessä ja se on myös osaltaan palauttanut mulle unen takaisin. ainoa asia, jonka tiedän oikeasti stressaavan tätä koiraa, on itkeminen, joko minun tai jonkun muun ihmisen, mutta erityisesti minun, mutta onneksi se on nykyään mulla tosi harvinaista.

se onkin sitten ihan toinen kysymys, mitä tapahtuu sitten joskus kun palaan työelämään, mutta parempi murehtiä sitä vasta sitten... ja onneksi on kitin koulu sitä varten ;)

Eräs työkaverini sanoi, jolla myös tämä kilpirauhasenvajaatoiminta, että on se hyvä ku sulla toi koira niin sun pakko herätä ja käydä pihalla. Aivan totta! Mä varmaan nukkuisin ja nukkuisin jos ei ois koiraa.